Israelin ensimmäinen nainen, Golda Meier sanoi aikoinaan "Ei ole palestiinalaista kansaa..". Tästä on tultu pitkä matka eteenpäin, mutta väite elää edelleen yksipuolisissa propagandajulkaisuissa ja arabivihaajat saavat siitä vettä myllyynsä.

Viime aikoina väitettä on kirjoituksissaan viljellyt esim. etninen arabi itsekkin Joseph Farrah kirjoituksessaan "Ei ole palestiinalaista kansaa" . Tämä kirjoitus on suosittu ja sitä on käännetty kaikille kielille mukaanlukien suomeksi. Tälläisiä mielipiteitä Suomessa esiintyy lähinnä ns."Kristittyjen sionistien" keskuudessa, mutta terrorismin vastaisen sodan seurauksensa ja yleisen arabivastaisen mielialan  noustessa näitä väitteitä esiintyy yhä enemmän myös valtavirran mielipide-keskustelussa. Sitä toki levittävät samat tahot sielläkin.

Väitettä todistellaan sillä, että palestiinalaiset olisivat vain arabien poliittinen keksintö Israelin tuhoamiseksi. Sitä pönkitetään erilaisilla arabijohtajien asiayhteydestään irrotetuilla lausahduksilla. Suosittua on myös hokea, että kun Palestiina ei koskaan ole ollut suvereeni valtio ei sellaista voi vaatia. Palestiinalaisten kansallisen identiteetin olemattomuutta perustellaan lisäksi  yhteisellä kielellä muiden arabien kanssa, yhteisellä kulttuurilla muiden arabien kanssa ja jopa oman rahayksikön puuttumisella. Palestiinan arabien kansallisen identiteetin kieltämisellä on myös poliittiset tarkoitusperänsä. Kansakunta, jota ei ole ei voi vaatia itsemäärämisoikeutta, omaa valtiota ja vielä vähemmän se voi väittää olevansa miehitettynä. Lisäksi väitteellä tuetaan muka "oikeudenmukaista" ratkaisua siirtää palestiinalaiset ympäröiviin arabimaihin.

Palestiinalaiset ovat kuitenkin tunnustettu kansakunta muiden joukossa ja heillä on kaikki kansakunnan oikeudet, velvollisuuksia tietenkään unohtamatta.. Palestiinalainen identiteetti alkoi muodostua pikkuhiljaa 1900-luvun alkupuoliskolla ja monet laskevat lähtölaukaukseksi 1930-luvun suuren arabikapinan Palestiinassa brittihallitsijoita vastaan. Israelin synnyttä 1948 ja palestiinalaisten joukkopaon Palestiinasta yhteydessä alkoi arabien kesken syntyä erimielisyyttä kuka on oikeutettu edustaja palestiinalaisille. 1960-luvulle asti Egypti ja Jordania kilpailivat tästä, palestiinalaisten identiteetin kieltäminen johtaa myös juuriansa tähän kilpailuun, koska noihin aikoihin voimissaan ollut arabinationalismi halusi pan-arabialaisine aatteineen muodostaa kaikista arabeista yhden voimakkaan kansakunnan. PLO kuitenkin perustettiin 1964 ja sen tarkoituksena oli antaa palestiinalaisille oma edustaja.

Maailmanlaajuisen hyväksyntään palestiinalaisten kansallinen identiteetti saapui vasta 1970-luvulla kun Arafat pääsi puhumaan YK:n yleiskokouksessa, missä hän piti kuuluisan "oliivipuun oksa..." puheensa. Arafatin YK:ssa pitämän puheen seurauksena Yleiskokous hyväksyi marraskuussa 1974 lausunnon, jonka mukaan Palestiinan kansalla on oikeus itsemääräämiseen, kansalliseen itsenäisyyteen ja paluuseen kotiseuduilleen. Yleiskokous korosti lisäksi, että näiden oikeuksien kunnioittaminen on ensiarvoisen tärkeää Palestiinan konfliktin onnistuneelle ratkaisemiselle.

Marraskuun 1974 yleiskokous ja Arafatin puhe aloittivat uuden aikakauden palestiinalaisten historiassa. Nyt ulkomaat tunnustivat heidän olevan kansa. Tämä vaikutti myöhemmin hyvin konkreettisesti myös Israelin kumppanin Yhdysvaltojen näkemyksiin Palestiinan kriisin ratkaisusta.

Nykyään palestiinalaisilla on oma edustaja YK:ssa tarkkailijan roolissa, lähetystö monissa maissa, 94 maata on tunnustanut 1988 yksipuolisella päätöksellä Israelin 1967 miehittämille alueille perustetun Palestiinan valtion, kaikki maat mukaanlukien monet Israelissa myöntävät palestiinalaisten itsemäärämisoikeuden ja neuvotteluja Palestiinan tulevaisuudesta käydään.

Tosiasiat siis vakavasti puhuvat sen puolesta, että palestiinalainen kansa de facto on olemassa. Mielenkiintoinen kuriositeetti muuten on, että palestiinalaisten identiteetin kieltäjien perusteet käyvät käännettynä paljon paremmin Israelin kansaan kuin palestiinalaisiin.

Esimerkiksi näin:
juutalaisia ovat loppujen lopuksi kaikki, jotka haluavat asettua Eretz Israeliin, Israelin maahan, kunhan vain eivät ole Palestiinan arabeja. Tällaiseen päätelmään tuli vanhemmilleen esittämillään kysymyksillä jo 30 vuotta sitten nuori murrosikää lähestyvä haifalaistyttö, jonka mietelmiä Umayya Abu-Hanna kuvaa juuri ilmestyneessä mainiossa omaelämäkerrassaan. Kun Israelin pääministeri Golda Meir totesi, että palestiinalaisia ei ole olemassakaan, Umayya kysyi vanhemmiltaan, ketkä ovat juutalaisia:

- Heillä on yhteinen uskonto, äiti sanoo.
Vastaus ei tyydytä Umayyaa, joka huomauttaa, ettei yksikään hänen tuntemansa juutalainen ole uskovainen.
- Heillä on yhteinen kieli, heprea.
- Ei pidä paikkaansa. Monet kotikatumme asukkaista osaavat hepreaa perin huonosti; herra Fischer puhuu saksaa, romanialainen romaniaa, kalakauppias Ukrainasta ties mitä. (Umayya ja hänen vanhempansa puhuvat sujuvasti hepreaa oman äidinkielensä arabian lisäksi.)
- OK, OK, heillä on yhteinen kulttuuri.
- Höh, pianonsoitonopettajani on sinisilmäinen ja valittelee, etteivät olot täällä ole sellaisia kuin Euroopassa, kun taas Jemenistä tulleet ovat samannäköisiä kuin me ja kuuntelevat arabimusiikkia.
- Hyvä on juutalaisia ovat ne, jotka tulevat tänne ja sanovat olevansa juutalaisia. (Umayya Abu-Hanna. Nurinkurin. WSOY 2003. ss.79-80; kerrottu omin sanoin (HR).)

Tarinan opetus on siinä, että kysymykseen ihmisten ja kansojen identiteeteistä sisältyy aimo annos ideologista painolastia. Biologiselta kannalta katsoen puhuminen ihmisroduista on melkein kokonaan pelkkää hölynpölyä, kun taas juutalaisuuden kaltaiset kulttuuriset identiteetit ovat mielivaltaisia valintoja, jotka syystä tai toisesta tuntuvat
herättävän kiinnostusta. Ellei niillä olisi niin suuri osuus niin moniin traagisiin tapahtumiin, niihin ei mielestäni kannattaisi kiinnittää mitään erityistä huomiota.